Mua pelotti niin paljon soittaa sulle, mutta onneksi soitin. Saatiin sovittua eilen meidän riita.

En ole ikinä ollut näin onnellinen. Sanoin sulle sen että nyt varmasti tiedät sen että mulla ei ole ollut ikinä niin hauskaa kenenkään kanssa, paitsi sun. Mulla ei ole ikinä ollut niin hyvää kaveria kun sä. Kerroin myös miten mua ahdisti ku en nähnyt sua puoleen vuoteen.

Sä taas kerroit miten paljon olit ilahtunut kun soitin sulle. Sä sanoit ettet oo ollu pitkään aikaan niin iloinen.

Kerroin etten ole ikävöinyt edes ketään entistä  poikaystävääni niin paljon kuin sua.

Me hymyiltiin kummatkin. Parhaita kavereita aina. Niin me sovittiin.

Sain myös kesätöitä ja kutsun yhden koulun soveltuvuuskokeisiin . Ja Prätkä kortin 2 viikonpäästä.

En voi muuta kuin hymyillä.

Paitsi.

Sitten sä, suutuit mulle kun saatiin sovittua parhaan kaverini kanssa.

 Sä haluaisit olla mun kanssa enemmän kuin kaveri, mutta mä en halua. Mua alkaa muuten ahdistamaan.

Haluan olla nyt kavereideni kanssa, haluan ajaa prätkällä ja ennen kaikkea haluan olla sun kanssa vain kaveri.

Jos me oltais enemmänkin kuin kavereita niin sitten kun tulisi riitoja ja kun erottaisiin niin ei varmasti enään nähtäisi koskaan. Eikä me tietenkään ikuisesti voitaisi seurustella. Kavereina me voidaan aina pysyä.

Sä halasit mua sanoit että tykkäät musta niin paljon, mä olin vain hilljaa. Sä sanoit sen uudestaan.

Taas olin aivan hiljaa.

Kysyin kai me ollaan vielä kavereita, olit vaan hiljaaa. Kysyin että kai voidaan käydä silti kahvilla niinkuin aina ennekin.

Olit taas hiljaa. Sitten sanoit että sun pitää nyt miettiä. Yksin.

Nousin autosta ja menin nukkumaan.

Toisaalta, jos et voi olla vaan kaveri mulle, niin älä sitten ole.

Älä pyydä mua kahville, jos et halua enään nähdä.

Tärkeintä, että olen saanut parhaan kaverini takaisin, en halua ajatella surullisesti nyt.

Hymyilen yksin ulkona, nauran yksin bussissa. Ette pysty pilaamaan mun hyvää mieltä :)