Just kun olin saanut teidät pois mun mielestä. Just kun olin onnellinen.

Miksi sun piti soittaa mulle? Oisit jättänyt soittamatta. Paitsi itsehän tosiaan vastasin. Miksi sun piti nauraa munkaa? Miksi mun piti ylipäätään puhua sulle.

Sitten lähetät viestiä ja puhut lisää.

Mä en olisi halunnut muistaa sua. En todellakaan olisi, mutta muistin jo.

" Sä voit painuu vittuun, en haluu sua enään takas, mut myönnetään olit mulle joskus tosi rakas."

Sitten nään sut, sä tuijotit mua. Samalla sekunilla mun pää kääntyi pois.

" Tunsit sä ton jätkän?"

- En . miten niin?

" Se tuijotti vaan niin pitkään auton perään, että kelasin jos se tunsi sut."

Kumpa en tuntisikaan.

Useasti olen vielä miettinyt, että jos näkisin sut niin voisin hymyillä nätisti ja esittää onnellista. Esittää ettei mua haitannut yhtään kun erottiin.

Mutta tässä se nähtiin. En katsonut sua edes sekunnin vertaa. En vaan voinut. Aloin melkeen itkemään.

" Totta kai mul on ikävä sua, sehän on vittu päivän selvää."

Jättäkää mut kiltit rauhaan, en halua enään muistaa. En halua enään itkeä.