Näin sut, mun silmissä vilahti viha.

Mä inhosin sua päivä päivältä enemmän, tai sitten piilotan rakkauteni vihaan. Helpompihan se on vihata sua, kun rakastaa, koska jälkimmäinen vaihto ehto ei tuottaisi tulosta.

Paitsi pahan mielen.

Itkin eteisen kivilattialla ja halasin isoa koiraa.

Itkin,itkin ja itkin.

Äiti näytti hermostuneelta, se inhoaa katsoa kun mulla on paha mieli.

Isäni kysyi "mitä kuuluu". Silloin lopetin itkemisen. Ihan kun he eivät näkisi ettei hyvää kuulu.

Katsoin niitä silmät punasina, päästin irti koiran pehmeästä kaulasta ja kävelin pois huoneeseeni, Koira seurasi huolestuneena peremälle huoneeseeni.

That was that. Kukaan ei ole tullut kysymään mikä hätänä. Ketään ei taida kiinnostaa.

Aloin miettimään, en edes muista milloin olisin halannut isääni viimeksi, en muista että olisinko edes koskaan kuullut vanhempieni suusta lausetta että he rakastavat minua?

Ja silti kaikki pitää minua niin "isin tyttönä" koska isäni ostaa kaiken minulle mitä pyydän, sillä niin hän osoittaa rakkauttaan?

Ja he kyyditsevät myös minut autolla kaikkialle, vievät syömään, ja ostaa kotiin kaikkea kivaa "tekemistä", saan helposti luvan kaikkeen, eikä minulle suututa melkeen mistään.

Ehkä mä olen se isin ja äidin ainut tyttö, mutta ei meillä kyllä hirveesti avauduta tunteista. Rakkaus osoitetaan ostamalla kaikkea, ja olemmalla kiltti .

Sitten tuli mieleeni.

Inhoan väärien ihmisten läheisyyttä. paras kaverini yrittää tulla halaamaan, riuhtaisen itseni irti, koska minua ahdistaa.

Ahdistun liiasta huomiosta ja läheisyydestä.

Ahdistaa kun kysytään mikä on, olen tottunut pitämään ahdistuksen salassa ja yksin.

Vaan poikaystävät on saanut halata, ja nyt sellaistakaan ei ole.

Ja koira, sitä halaan, sen turkkia vastaan itken. Sen silmiin katsoen puhun asioita.

Koska se ei voi kommentoida. En saa huomiota, se vaan kuuntelee, eikä sano mitään.

Siitä minä pidän.

Mutta silti olen ulospäin suuntautunut, sosiaalinen, minulla on paljon kavereita, kaikki tuntee minut hymystäni ja naurustani.

Mutta kaikki tuntevatkin vaan ulkoisen minut, juuri sen takia etten ole tottunut puhumaan syvällisistä asioista ja kertomaan tunteistani.

Mutta silti he ovat parhaat vanhemmat minulle, silti minä heitä rakastan, enkä vaihtaisi mihinkään.